Koen olevani varsin onnellinen ihminen.

Sain ihmeen pari viikkoa sitten.

1.4.08 tunsin oloni kurjaksi. Seurustelin poikaystäväni kanssa, mutta en tuntenut välimatkan takia häntä kohtaan mitään. Emme olleet pitäneet yhteyttä paljoakaan, joka sai kaikki tunteeni hiipumaan hitaasti pois. En tiennyt mitä tehdä; eräänlainen velvollisuudentunto piti minua otteessaan ja sai minut jatkamaan poikaystäväni kanssa.
Olin ajatellut jo pitkään eroa, mutta kaikki vain venyi enkä saanut mitään aikaiseksi. Tuolloin 1.4. sain viestin: "Mitä kuuluu?" Vastasin: "Hyvää, mutta olen ajatellut ja tullut siihen tulokseen ettei meidän kannata olla enää yhdessä.Tämä ei ole samanlaista kuin ennen." Mitään ei kuulunut, joten lähetin viestin. "Olen pahoillani, mutta ei tästä tule enää mitään." Vastaus kuului: "Totta."

Tunsin oloni kevyemmäksi, hiukan ehkä surulliseksikin. Taakka oli kuitenkin poissa, enää ei tarvinnut esittää.

Pari kuukautta kului ilman mitään yhteydenottoa. En tiennyt, oliko poika suuttunut, mutta en kuitenkaan uskaltanut ottaa häneen yhteyttä. Kun olin alkanut seurustelemaan viime vuonna hänen kanssaan, kerroin hänelle heti, että hän on hyvä ystäväni enkä välttämättä edes haluaisi seurustella hänen kanssaan koska jos eroaisimme, välimme menisivät sekaisin. Niin siinä sitten kävi.

Heinäkuun alkupuolella menin musiikkileirille jossa olin alunperin tutustunut poikaan. Jännitin kauheasti pojan kohtaamista. Lopulta hän tuli, eikä kohdatessamme katsonut minuun tai sanonut minulle mitään. Olin todella surullinen. Kaverini kuitenkin saivat hänet liikkumaan kanssamme, ja hitaasti huomasin ihastuneeni.

Purin tilannetta eräälle kaverilleni. Kerroin hänelle vannoneeni, etten enää ihastu tähän poikaan, mutta nyt on käynyt juuri se mitä ei olisi saanut käydä. Tiistaiyönä pyysin, että saisin mennä pojan viereen nukkumaan (hän oli nukkunut jo edellisen yön huoneessamme jossa oli vapaita sänkyjä). Hän suostui pyyntööni ja olin järjettömän onnellinen. Mitään suurempaa ei kuitenkaan tapahtunut. Keskiviikkona valitin taas kaverilleni sitä, etten uskalla sanoa pojalle mitään koska oli varmempaa, ettei hän enää ottaisi minua takaisin. Lopulta samana iltana päädyin makailemaan pojan viereen ja sain luvan nukkua taas hänen vieressään.
Lopulta menimme omiin huoneisiimme, ja poika tuli taas minun ja kavereideni huoneeseen. Juttelimme hetken ja nojailin pojan olkapäätä vasten. Hetken päästä hän nojasi minuun ja koski jalkoihini omillaan. Lopulta hän suuteli minua.

Koin ihmeen. Kerran unohtamani poika sai minut taas rakastumaan.
Voinko luottaa rakkauteen näin nuorena? Onko tämä rakkautta, vai ainoastaan pientä teini-ihastusta? Itsestäni tämä tuntuu rakkaudelta. Voiko näin nuorena rakastua niin, että pysyy yhdessä koko loppuelämänsä? Käykö tässä niin? En tiedä olisinko valmis siihen, että ensimmäinen kunnollinen seurustelusuhteeni kestäisi koko loppuelämäni.

Nyt olen onnellinen. En tiedä olenko vielä puolen vuoden päästä, tai vuoden, tai viiden vuoden.

En tiedä mitä tapahtuu.