Minun on ikävä Helsinkiin. Asun noin puolentoista tunnin ajomatkan sieltä, mutta käyn siellä harmillisen harvoin.
Helsingissä on kaikki mitä minä tämänhetkiseltä elämältäni kaipaan: kauniit, vanhat kerrostalot, puistot, kierrätyskeskukset, suuret ostoskeskukset joissa on välillä mukavaa harhailla, raitiovaunut (en pidä metroista, koska ne menevät maan alla eikä ympäristöä voi nähdä), paikallisjunat ja -bussit, kaupungin humina, tila olla oma itsensä, mutta mikä tärkeintä; erikoislukiot.

Hyvä on, joudun paljastamaan iästäni sen verran, etten ole vielä lukiossa. Haaveilen täältä pois pääsystä paljon. Äitini ja isäni eivät ymmärrä minua aina, koska en ole koskaan kertonut viime vuoden kestäneestä kiusaamisestani. En uskalla kertoa heille syytä, miksi haluan pois tältä paikkakunnalta; olen vain vihjannut, että haluan uusia ystäviä. Tilanne on täällä erilainen kuin Helsingissä (tai missä tahansa muussa suuremmassa kaupungissa): minua on hankala hyväksyä näiden massateinejen joukossa, koska olen erilainen. Helsingissä on tilaa olla erilainen. Siellä on paljon enemmän ikäisiäni nuoria kuin täällä, jolloin junaan mahtuu myös enemmän erilaisia, mutta samanlaisia kuin minä.

Toki pienemmillä paikkakunnilla on omat kummajaisensa, mutta kun heitä on vähän, heitä syrjitään helposti. Minulla on käynyt uskomattoman hyvä tuuri: minulla tulee olemaan samassa koulussa ensi vuonna kaksi hyvää ystävääni, jotka hyväksyvät minut sellaisena kuin olen. Minulla on myös viulunsoittoni kautta hyviä kavereita, mutta he ovat eri asia kuin koulukaverini: koulukaverit tapaan joka päivä, soittokaverit vain pari kertaa viikossa.

Toinen syy täältä pois lähtemiseeni on ammatti. Rakastan musiikkia ja viulunsoittoa, ja tiedän, ettei paikkani ole lähimmän kaupungin pienessä lukiossa. Asia ei vain ole niin. Olen tullut entistä varmemmaksi Helsinkiin muutostani parin vuoden aikana, ja olen varma myös siitä, että jos en lähde, tulen katumaan sitä lopun ikääni. Tiedän myös sen, ettei viulunsoitosta koskaan tule ammattiani (en ole valmis soittamaan tunteja päivässä, en vain jaksaisi tehdä sitä vaikka sitä minulta odotetaankin), mutta jos vain pääsen sen avulla pois täältä, olen valmis yrittämään.

Soittoani kehutaan paljon. Musiikinopettajat, äitini, sukulaiseni (joista osa on viulisteja). Tiedän että he kehuvat minua vilpittömästi; sen kuulee äänestä, ja siitä, kuinka he osaavat perustella kehunsa. Jos harjoittelisin enemmän, minulla voisi olla varma tulevaisuus viulunsoiton parissa, mutta en halua sitä. Tiedän jo nyt, etten halua. Jotkut tuntemistani ikäisistä ihmisistä harjoittelevat tunteja päivässä, minä taas hädin tuskin viittätoista minuuttia. Silti olen saanut tasokokeista paria pistettä vaille parhaimman arvosanan.

Vanhempani muistuttavat minua siitä, että minulla ei ole mitään kiirettä aikuistua, lähteä pesästä, huolehtia itsestäni. Tiedän mitä omilleen muutto vaatii. Tai ehkä en tiedäkään (toivon, etteivät ongelmat iske minuun kiinni heti, kun vanhempani ovat sulkeneet oman asuntoni ulko-oven takanaan).