Jos jotakuta kiinnostaa, päätin muuttaa Livejournalin pariin, blogini osoite on nykyään www.dominopulla.livejournal.com

Amélie-elokuva saa minut miettimään. Onko maailmassa oikeasti ihmisiä, jotka haluavat vilpittömästi tuottaa toisille ihmisille onnea, välittämättä siitä, onko toinen ihminen tuttu vai tuntematon, nainen vai mies? Minusta tuntuu, ettei ole. Ainakaan montaa. Nykyään kaikki ihmiset huijaavat toisiaan, satuttavat. Vain kaikista rakkaimmille voidaan olla mukavia ja heidän ilostaan voidaan vilpittömästi iloita.

Olen lukenut monta kertaa Merja Otavan Priska-kirjan. Eräässä kohdassa Priskan ystävät iloitsevat Priskan puolesta koska hän sai kirjoitelmastaan 10+:n. Kun itse sain 10+ äidinkielenkokeesta, minua haukuttiin hikeksi eikä kukaan voinut harkitakaan että olisi iloinen puolestani.

Näin koulussa. Onneksi musiikin kautta saamat ystäväni ovat täysin toisenlaisia: he onnittelivat, kun sain täydet pisteet melodiadiktaatista, eikä ollut puhettakaan haukkumisesta. Toivon että näitä ihmisiä olisi maailmassa enemmän.

Koen olevani varsin onnellinen ihminen.

Sain ihmeen pari viikkoa sitten.

1.4.08 tunsin oloni kurjaksi. Seurustelin poikaystäväni kanssa, mutta en tuntenut välimatkan takia häntä kohtaan mitään. Emme olleet pitäneet yhteyttä paljoakaan, joka sai kaikki tunteeni hiipumaan hitaasti pois. En tiennyt mitä tehdä; eräänlainen velvollisuudentunto piti minua otteessaan ja sai minut jatkamaan poikaystäväni kanssa.
Olin ajatellut jo pitkään eroa, mutta kaikki vain venyi enkä saanut mitään aikaiseksi. Tuolloin 1.4. sain viestin: "Mitä kuuluu?" Vastasin: "Hyvää, mutta olen ajatellut ja tullut siihen tulokseen ettei meidän kannata olla enää yhdessä.Tämä ei ole samanlaista kuin ennen." Mitään ei kuulunut, joten lähetin viestin. "Olen pahoillani, mutta ei tästä tule enää mitään." Vastaus kuului: "Totta."

Tunsin oloni kevyemmäksi, hiukan ehkä surulliseksikin. Taakka oli kuitenkin poissa, enää ei tarvinnut esittää.

Pari kuukautta kului ilman mitään yhteydenottoa. En tiennyt, oliko poika suuttunut, mutta en kuitenkaan uskaltanut ottaa häneen yhteyttä. Kun olin alkanut seurustelemaan viime vuonna hänen kanssaan, kerroin hänelle heti, että hän on hyvä ystäväni enkä välttämättä edes haluaisi seurustella hänen kanssaan koska jos eroaisimme, välimme menisivät sekaisin. Niin siinä sitten kävi.

Heinäkuun alkupuolella menin musiikkileirille jossa olin alunperin tutustunut poikaan. Jännitin kauheasti pojan kohtaamista. Lopulta hän tuli, eikä kohdatessamme katsonut minuun tai sanonut minulle mitään. Olin todella surullinen. Kaverini kuitenkin saivat hänet liikkumaan kanssamme, ja hitaasti huomasin ihastuneeni.

Purin tilannetta eräälle kaverilleni. Kerroin hänelle vannoneeni, etten enää ihastu tähän poikaan, mutta nyt on käynyt juuri se mitä ei olisi saanut käydä. Tiistaiyönä pyysin, että saisin mennä pojan viereen nukkumaan (hän oli nukkunut jo edellisen yön huoneessamme jossa oli vapaita sänkyjä). Hän suostui pyyntööni ja olin järjettömän onnellinen. Mitään suurempaa ei kuitenkaan tapahtunut. Keskiviikkona valitin taas kaverilleni sitä, etten uskalla sanoa pojalle mitään koska oli varmempaa, ettei hän enää ottaisi minua takaisin. Lopulta samana iltana päädyin makailemaan pojan viereen ja sain luvan nukkua taas hänen vieressään.
Lopulta menimme omiin huoneisiimme, ja poika tuli taas minun ja kavereideni huoneeseen. Juttelimme hetken ja nojailin pojan olkapäätä vasten. Hetken päästä hän nojasi minuun ja koski jalkoihini omillaan. Lopulta hän suuteli minua.

Koin ihmeen. Kerran unohtamani poika sai minut taas rakastumaan.
Voinko luottaa rakkauteen näin nuorena? Onko tämä rakkautta, vai ainoastaan pientä teini-ihastusta? Itsestäni tämä tuntuu rakkaudelta. Voiko näin nuorena rakastua niin, että pysyy yhdessä koko loppuelämänsä? Käykö tässä niin? En tiedä olisinko valmis siihen, että ensimmäinen kunnollinen seurustelusuhteeni kestäisi koko loppuelämäni.

Nyt olen onnellinen. En tiedä olenko vielä puolen vuoden päästä, tai vuoden, tai viiden vuoden.

En tiedä mitä tapahtuu.

Minun on ikävä Helsinkiin. Asun noin puolentoista tunnin ajomatkan sieltä, mutta käyn siellä harmillisen harvoin.
Helsingissä on kaikki mitä minä tämänhetkiseltä elämältäni kaipaan: kauniit, vanhat kerrostalot, puistot, kierrätyskeskukset, suuret ostoskeskukset joissa on välillä mukavaa harhailla, raitiovaunut (en pidä metroista, koska ne menevät maan alla eikä ympäristöä voi nähdä), paikallisjunat ja -bussit, kaupungin humina, tila olla oma itsensä, mutta mikä tärkeintä; erikoislukiot.

Hyvä on, joudun paljastamaan iästäni sen verran, etten ole vielä lukiossa. Haaveilen täältä pois pääsystä paljon. Äitini ja isäni eivät ymmärrä minua aina, koska en ole koskaan kertonut viime vuoden kestäneestä kiusaamisestani. En uskalla kertoa heille syytä, miksi haluan pois tältä paikkakunnalta; olen vain vihjannut, että haluan uusia ystäviä. Tilanne on täällä erilainen kuin Helsingissä (tai missä tahansa muussa suuremmassa kaupungissa): minua on hankala hyväksyä näiden massateinejen joukossa, koska olen erilainen. Helsingissä on tilaa olla erilainen. Siellä on paljon enemmän ikäisiäni nuoria kuin täällä, jolloin junaan mahtuu myös enemmän erilaisia, mutta samanlaisia kuin minä.

Toki pienemmillä paikkakunnilla on omat kummajaisensa, mutta kun heitä on vähän, heitä syrjitään helposti. Minulla on käynyt uskomattoman hyvä tuuri: minulla tulee olemaan samassa koulussa ensi vuonna kaksi hyvää ystävääni, jotka hyväksyvät minut sellaisena kuin olen. Minulla on myös viulunsoittoni kautta hyviä kavereita, mutta he ovat eri asia kuin koulukaverini: koulukaverit tapaan joka päivä, soittokaverit vain pari kertaa viikossa.

Toinen syy täältä pois lähtemiseeni on ammatti. Rakastan musiikkia ja viulunsoittoa, ja tiedän, ettei paikkani ole lähimmän kaupungin pienessä lukiossa. Asia ei vain ole niin. Olen tullut entistä varmemmaksi Helsinkiin muutostani parin vuoden aikana, ja olen varma myös siitä, että jos en lähde, tulen katumaan sitä lopun ikääni. Tiedän myös sen, ettei viulunsoitosta koskaan tule ammattiani (en ole valmis soittamaan tunteja päivässä, en vain jaksaisi tehdä sitä vaikka sitä minulta odotetaankin), mutta jos vain pääsen sen avulla pois täältä, olen valmis yrittämään.

Soittoani kehutaan paljon. Musiikinopettajat, äitini, sukulaiseni (joista osa on viulisteja). Tiedän että he kehuvat minua vilpittömästi; sen kuulee äänestä, ja siitä, kuinka he osaavat perustella kehunsa. Jos harjoittelisin enemmän, minulla voisi olla varma tulevaisuus viulunsoiton parissa, mutta en halua sitä. Tiedän jo nyt, etten halua. Jotkut tuntemistani ikäisistä ihmisistä harjoittelevat tunteja päivässä, minä taas hädin tuskin viittätoista minuuttia. Silti olen saanut tasokokeista paria pistettä vaille parhaimman arvosanan.

Vanhempani muistuttavat minua siitä, että minulla ei ole mitään kiirettä aikuistua, lähteä pesästä, huolehtia itsestäni. Tiedän mitä omilleen muutto vaatii. Tai ehkä en tiedäkään (toivon, etteivät ongelmat iske minuun kiinni heti, kun vanhempani ovat sulkeneet oman asuntoni ulko-oven takanaan).

"Heräsin" eräänä päivänä siihen todellisuuteen, ettei elettyjä päiviä koskaan saa takaisin.
Enkä minä koskaan tule saamaan siskoa enkä toista veljeä (jotka haluaisin), mutta joihinkin asioihin voin vaikuttaa.

Voin esimerkiksi opetella valokuvaamaan, muuttaa ulkonäköni sellaiseksi, josta pidän, ja etsiytyä pois niiden ihmisten luota, joista en pidä.
Viimeisin kouluvuoteni oli epämukavin kaikista tähänastisista. Olosuhteiden muutokset saivat parhaat ystäväni joutumaan pois luotani, jolloin jouduin olemaan luokkalaisteni kanssa. Luokallani on vain neljä tyttöä; minä, J, N ja E. J on joskus mukava, silloin kun haluaa olla, mutta sama pätee myös epämukavuuteen. N on J:n perässäkulkija ja palvelija: hänellä ei ole omia mielipiteitä, vaan J säätelee hänen ajatuksiaan. E on pitkälti oman tiensä kulkija, eikä välitä J:n ja N:n kanssa liikkumisesta tai heidän ajatustensa kopioimisesta. Se osoittautui minun onnekseni.

Vuosi oli todella rankka, siksi, että minua syrjittiin, kiusattiin, minulle ilkuttiin ja häpäistiin. Syrjimisen ja kiusaamisen syyt olivat idioottimaisia: se, että minulla on kaveri, josta J ei pidä, se, että saan parempia arvosanoja kokeista kuin muut, että olen erilainen, että en vittuile opettajille, se etten antanut J:n kopioida tehtäviäni ja kirjoituksiani. Nyt olen päättänyt lopettaa tämän kierteen.

Päivät kuluivat mykkäkouluilla, joita itse protestoin, koska ajattelen että sellaiset ihmiset, jotka eivät pysty puhumaan muiden ihmisten kanssa, ovat samanlaisia kuin sotien aloittajat: he eivät puhu, he tappavat.
Erään syrjimiskerran jälkeen (joka johtui siitä, että maalasin puukäsityötäni enemmän kuin muut, eli tein enemmän töitä!) N sanoi, että kaikki on vaan vitsiä. Minä sanoin hänelle, että hyvä on, mutta lopettakaa nämä vitsit.
Toiset kaverini voivat kutsua minua vaikka miksi huoraksi ja paskaksi, mutta se ei minua haittaa, koska he sanovat perään sen olevan vitsi, ja hymyilevät. J ja N eivät sitä koskaan tehneet.

Minä olen ihminen, jonka on hankalaa ilmaista tunteitaan. En ole kyennyt sanomaan J:lle, että tämän on loputtava, koska hän osaa tehdä elämästäni yhtä helvettiä jos vain koskaan tahtoo. Välillä hän taas on kuin mitään ei olisi tapahtunut, on minulle yhtä kaveria vaan.

Minua on loukattu. Nyt minä lopetan tämän kierteen. Tästä lähtien minua ei kiinnosta, että he syrjivät minua, koska ensi vuonna he eivät ole ainoita, kenen kanssa voin olla välitunneilla koulussa. Etsin uusia ystäviä. En välitä heistä.

Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi pahaan oloon. Se on liian lyhyt myös siihen, että muut kohtelevat kaltoin. Liian lyhyt yksin olemiseen, jos sitä ei tahdo. Nuoruus on liian lyhyt pilattavaksi; sitä ei enää koskaan saa takaisin.

Tästä lähin olen oma itseni. Pukeudun niinkuin tahdon, saan niitä arvosanoja mitä haluan, liikun niiden ihmisten kanssa kenen tahdon, toteutan unelmani, en enää koskaan alistu.

En enää koskaan.